Jokainen omaishoitaja on sankari

Jokainen omaishoitaja on sankari. Omaishoitajasankarilla on yhtäveroinen kumppani: Se läheinen, se arvokas ja rakas henkilö, jota hän pitkäjänteisesti hoitaa.

Isoäitini hoisi sodassa kuolleen isoisäni jälkeen jo toista miestään, sodassa vakavasti vammautunutta Mattia. Matti oli minulle ihan vaari: vaari jolla oli sirpaleita päässään. Vaari, joka oli välillä halvautunut ja joka oli myös koko sodan jälkeisen loppuelämänsä sokea. Rauha-mummo hoisi, huolehti ja piti Matille seuraa. Vei kahta mittaansa pidempää, sokeaa ja sänkymakuusta jäyheää miestään ulos ja paikkoihin. Aina kun rakennuksilla, leipomoissa ja lehdenjakelussa tekemänsä palkkatyön kautta kuormitetulla kehollaan sen jaksoi.

Omaishoitajuus meillä Suomessa ei ole missään mielessä jäänyt ainoastaan juuri kuvaamaani, mitä kunnioitettavimpaan sotainvalideista huolehtimiseen. Tämä tärkeistä tärkein ja aivan liian pienellä huomiolla ja yhteiskunnan tuella suoritettu työ - omaishoitajan työ! - jatkuu. Päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta toiseen.

Elämäntyönsä kautta ja muuten terveydellisesti kuormittuneet vanhukset tai pitkäaikaissairaat. Vammaiset. Heistä jokaiselle omaishoitaja on päivittäin suurimmasta suurin lahja.

Omaishoitajuus on samalla koko yhteiskunnalle se lahja, josta pitää kaikin tavoin ja yhä vahvemmin tuen keinoin huolehtia! Lahjana itsessään.